Kasakat
Kasakkana palvelu periytyi isästä poikaan, toisilla seuduilla myös laki
määräsi tästä. Korvaukseksi viljelysmaistaan kasakan oli suoritettava
omakohtaista sotapalvelusta, ja hän joutui käyttämään omaa hevosta ja omia
varusteita. Rajaseuduille oli perustettu yksitoista voiskoa eli
kasakka-armeijaa: Donin, Kubanin, Terekin, Astrakanin, Uralin, Orenburgin,
Siperian, Semiretšian, Transbaikalin, Amurin ja
Ussurin kasakat. Lisäksi lienee aiheellista mainita Kaukasuksen
kaartin eskadroona, tsaarin erikoisturvajoukko sekä erilaisia epäsäännöllisiä
ratsuväenrykmenttejä kuten Dagestanin, Kutaisin, Kubanin ja Georgian rykmentit.
Jokaisessa voiskossa oli oma päällikkönsä, atamaani (Dneprin kasakoiden päämiestä on kutsuttu hetmaniksi). Rauhan aikana oli vain kolmannes liikkeelle pantavista voimista palveluksessa. Kun kasakka oli suorittanut neljän vuoden aktiivipalveluksen, hän siirtyi seuraavaksi nelivuotiskaudeksi toiseen nostoluokkaan ja tämän jälkeen vielä neljäksi vuodeksi kolmanteen nostoluokkaan. Palattuaan koteihinsa neljän vuoden asepalveluksesta kunkin kasakan oli määrä pitää hallussaan aseita ja hevonen, jotta joukot saataisiin vaaran uhatessa nopeasti liikekannalle, Siirtyessään kolmanteen nostoluokkaan kasakka piti ratsun hallussaan. Sodan syttyessä kasakkajoukot pystyivät lähettämään rintamalle 190 000 miestä.
Kasakoiden univormuun kuului väljä tunika -
rivimiesten tunika oli vihreä, keisarin rykmentin punainen, perintöruhtinaan
rykmentin sininen - saappaat ja niiden sisässä pidettävät syylingit ja
turkislakki, papaha, jonka väri vaihteli joukko-osaston mukaan. Kubanin
ja Terekin kasakat pitivät mustaa tšerkessiläistakkia (tšekmen). Se oli
kaulukseton ja sen hihat olivat erittäin leveät, uumaa kiersi ohut nahkavyö.
Rinnustassa komeili kummallakin puolella patruunakotelot (gazyri). Tunikan alla oli
liivit (bešmet) mustasta, sinisestä toi punaisesta silkistä; olkapäitä
lämmitti vuohen- tai lampaanvillasta kudottu viitta (burka), joka oli
kevyt eikä päästänyt vettä lävitseen. Aseistukseen kuului hyvin pitkä keihäs (pika),
sapeli (šhaška) ja Berdan-karbiini. Terekin ja kubanin kasakoilla oli
lisäksi tikari (kinzal) ja pistooli.
Kasakoiden hevoset olivat pieniä, sopusuhtaisia, vähäruokaisia ja sitkeitä. satula muistutti arabialaissatulaa, mutta oli matalampi. jalustimet olivat hyvin lyhyet. Hevosen selässä kasakat olivat pelottomia. He ratsastivat suorassa: heidän yläruumiinsa jousti ravin tahtiin; kannukset oli poistettu käytöstä elokuun 23. päivänä 1885 ja nahkaruoska nagaika, oli tullut pakolliseksi. varhaisesta lapsuudestaan lähtien kasakat kuluttivat suurimman osan ajastaan äksyjen hevosten selässä. Tällaisten innokkaiden kentauripoikien tunnusmerkki oli otsalla heiluva hiustupsu, tšub. Myöhemmin he oppivat džigitovkaa, ratsastusakrobatiaa, jota kasakat harrastivat kaikissa maakunnissa. Kunnon džigitin tuli kyetä selviytymään vaikeimmistakin tilanteista, hyppäämään maahan ja takaisin ratsaille vauhdin hidastumatta. Samaten hänen täytyi pystyä hyppäämään laukkaavan hevosen selästä toisen hevosen selkään, seisoa satulassa ristiin asetettujen kannusten muodostaessa istuimen varaan tuen, poimia maasta esine kovassa vauhdissa sekä pudottautua hevosen vatsan alle.
Kasakoiden suuri vapaus, heidän autonominen paikallishallintonsa, heidän yltäkylläinen elämänsä, kaikki tämä synnytti heissä omanarvontuntoa ja rohkeutta. Saman osaston kasakat olivat aina syntyisin samasta kylästä, stanitsasta, minkä johdosta kansan ikivanhoilla tavoilla oli suuri merkitys sotajoukkoa yhdistävänä tekijänä. Kuitenkin se seikka, että kasakat tulivat palvelukseen omilla kasvattamillaan hevosilla, teki mahdottomaksi liikehtiä sulkeisjärjestyksessä tavallisen ratsuväen tapaan, jonka hevoset valittiin koon ja voiman perusteella ja kasvatettiin kaikki samalla tavalla. Tavallinen ratsuväki oli joukkokahakoissa lyömätön, mutta yksilösuoritukset jäivät heikommiksi. Kasakkaratsuväessä taas asianlaita oli päinvastainen. Senpä vuoksi kasakat pitivät vihollistaan tarkasti silmällä, jotta he hyökätessään osaisivat hyötyä näiden heikoista puolista. Tällaista erikoista hyökkäystapaa kutsuttiin lavaksi. Lavassa kasakat kasakat olivat hajallaan koettaen hajataistelussa saada vihollisten joukot sekaisin ja pakottaa kumppaneistaan eristetyt viholliset lähitaisteluun. Jos tämä onnistui, sai kasakoiden taito, heidän nopeutensa, heidän urhoollisuutensa ihmeitä aikaan. Koko joukko oli yhtä keihästä ja sapelia, kun he kiljuivat sotahuutoaan: "Gik! Gik!" He ryntäsivät kuin paholaiset, rohkeimpienkin vastustajien oli peräännyttävä.
Suomalaissyntyisiäkin kasakoita on ollut. Tunnetuin heistä helsingissä syntynyt ja kenraalimajuriksi ylennyt Ernst August Raddatz. Hän oli mukana kasakkasotnian komentajana Venäjän ja Japanin-sodassa. Ensimmäisessä maailmansodassa hän komensi 1. Siperian kasakkarykmenttiä, nimitettiin kasakkadivisioonan komentajaksi. Palkittiin mm 4. luokan Yrjön ristillä ja kultaisella Yrjön sapelilla. Raddatz ammuttiin bolsevikkien toimesta maaliskuussa 1918.
